Oli innostavaa lähteä matkaan, vaikka tiesikin, että edessä on noin tunnin nousu. Totuus on kuitenkin se, että vuorelle kiipeämisen tuskan ehtii jo unohtaa ennen seuraavaa nousua. Ja kun lisää Manduca-reppuun vielä 12-kiloisen pojankoltiaisen, voi vain aavistella huomisaamun maitohapoilla olevien jalkaparkojen tunteita. No, sen tajuttuaan oli jo tietenkin liian myöhäistä palata takaisinkaan. Gosh!
Kuitenkin matkan aikana nousi mieleen vaikka kuinka monta eri vertauskuvaa elämään liittyen, jotka ajattelin näin lähes vuoden hiljaiselon jälkeen jakaa täällä blogissa :D.
1. Huipulta tulee alas paljon nopeammin ja kevyemmin kuin sinne nousee. Jos kompastuu, pääsee vieläkin nopeammin ja lennokkaammin(tätä ei koettu henk.koht sentään)
2. Se on sen arvoista, kuitenkin.
3. Nousun vaikeimmassa kohdassa tekee mieli luovuttaa. Alkaa ajattelemaan, että "onkohan tämä kuitenkaan kaiken tämän kärsimyksen arvoista", ja "onhan tästäkin ihan kivat näkymät".
4. Jos joku polun jo aiemmin kävellyt sanoo, että "nyt ei kannata luovuttaa, kohta helpottaa", kannattaa luottaa siihen.
5. Matka huipulle on aina pidempi kuin kuvittelit. Paitsi jos sinulla on helikopteri käytössäsi.
Vuoren korkeus noin 300 m meren pinnan yläpuolella. [joo, kuulostaa matalalta, mutta jalat sanoo käytännössä ihan muuta kuin matalaa :P] (Lähtökorkeus noin 1m mpy)
Itseä erityisesti puhutteli tuo 3.kohta; tajusin, että on todella helppo omassa suhteessaan Jumalan kanssa jämähtää siihen kohtaa, milloin kaikki ei sujukaan enää niin helposti. Ei tunne kuulevansa Jumalan ääntä, tuntee olevansa niin kaukana Hänestä jne. "Ihan sama, kyllä tää meidän suhde onkin ihan ok jo, miks mun pitäis ponnistella enemmän". Mutta kyllä se kannattaa! Ne maisemat oli niin kauniita sieltä ylhäältä, se oli kuitenkin sen ponnistelun arvoista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti